Nothing’s enough anymore

Minun on syötävä. Tiedän sen hyvin. Mutta jo ruoan tekeminen saa minut voimaan pahoin. Kukaan ei ole kotona katsomassa että syön tai pyynnöstäni tekemässä minulle ruokaa. En tahdo syödä, mutta minun täytyy.

Eilen illalla kaikki oli taas hetken verran hyvin. Mutta nyt ei. Tapat minut sisältä. En välitä enää mistään muusta kuin sinusta. Odotan vain sinua. Unohdan syödä ja yhtäkkiä kaikki onkin taas vaikeaa.

Love makes me numb.

Jokaikinen kerta kun katson kuvaasi, tiedän että tekisin mitä vain ollakseni sinun.

Aina.

Ikuisesti.

Mä tein sen.

Mä sanoin hyvästi.

Ehkä tää olo helpottaa joskus. Ei vaan saa ajatella sitä. sinä.

Varmaan mikään tähän asti ei ole tuntunu näin vaikealta. rakastan.

Milloin sen tietää että on tehnyt oikean päätöksen? unohda!

Minun on ikävä sinua. Idiootti.

Minun on ikävä häntä. Puhu minulle tyhmä!

Minun on ikävä puoliskoani. Missä olet?

Oloni on kauhea. Tahdon itkeä, huutaa, raivota ja riehua.

Samalla tahdon halia, suudella, käpertyä toisen viereen ja ottaa hänet omakseni.

Mitä tämä on? Miksi tunnen näin? Ja mitä edes tunnen?

Sinulle olen täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Kiitos siitä. Sinulle minun ei tarvitse esittää. Olla erityinen. Olla seksikäs tai iso rintainen. Sinulle voin olla minä, joka rakastan lautapelejä. Pidät minusta tälläisenä.

Ja minä rakastan sinua juuri tuollaisena.

Joskus olisi niin ihanaa vain kadota. Vaihtaa maisemaa. Katkaista yhteydet ystäväpiiriin ja perheeseen. Tavata uusia ihmisiä ja aloittaa alusta. Olla juuri se, joksi on kasvanut viimeisten vuosien aikana. Unohtaa tämänhetkiset kriteerit, maneerit ja aikataulut. Hypätä pois siitä muotista johon et enää mahdu.

En ole riippuvainen teistä ja haluan teidän menevän pois. Välittömästi.

Haluan äkillisen muutoksen. Ison. Oppia elämään sen kanssa ja kokea pian uuden. En jaksa odottaa. Mutta odottaa minun täytyy. Välissä on kohtia, joita odotan. Syntymäpäivä, yliopppilasjuhlat, palkkapäivät, stand-up illat, joulu, lomat. Odotan sitä tunnetta, jonka saan kun suunnittelen kaiken etukäteen. Tai en tietenkään kaikkea, eihän se olisi hauskaa. Mutta kun lasken rahoja, katson lentoja, junia, hostelleja, museoita, kulttuuria ja maisemia. Mietin mitä teen ja syön. Keitä nään. Mitä minulle tapahtuu. Piirrän pilvilinnoja ja loppujen lopuksi kaikki sujuu erilailla, mutta seitsemän kertaa paremmin.

Olen Heidän mielestään epänormaali. Sitoutumiskyvytön. Heistä se on hauskaa. Olen vitsi.

Heille seksuaalisuuttani tai seksielämääni ei ole olemassa. Silti olen Heille lutka.

Inhoan heitä. Aivan liikaa.

Se on hassua kuinka paljon joku ihminen voi vaikuttaa päivääsi, mielialaasi, itsetuntoosi ja luonteeseesi.

On hassua kuinka internet tekee maailmasta pienemmän.

On hassua kuinka voin pitää sinut omana salaisuutenani niin helposti.

Mutta hassuinta on se, kuinka paljon rakastan sinua, vaikkemme ole ikinä tavanneet.

Muoti-terveys-kauneusmessut olivat tänään Helsingissä. Itse olin siellä koko päivän. Kyseinen reissu oli todella hauska, mutta yksi asia häiritsee minua vieläkin. Kävimme ystävieni kanssa kehon koostumus analyysissä. Tulos ei ollut mieluinen. Rakastin tietysti alhaista painoindeksiäni ja alavartaloni lihakset ovat todellahyvässä kunnossa, mutta rasvaprosenttini oli juuri ja juuri normaali. Mitä teen väärin? Miten rasvaprosenttini voi olla niin korkea, vaikka painoindeksini on reilusti alle normaalialueen? Toinen häiritsevä asia oli ylävartaloni lihakset. Olen juuri ja juuri normaali. Tahdon uudeksi pakkomielteenkseni vahvistaa käsiäni ja muuta ylävartaloa. Tästä tulee tuskallista. Ylipäätään haluan lihasteni tason olevan vähintään yli normaalin puolenvälin. Minä en ole fyysisesti heikko. Kehoanalyysi paperi makaa nyt työpöydälläni pilkaten minua joka päivä tästä eteenpäin. Hienoa.

Päivittäin luen facebookin etusivulta, kuinka ihmiset aloittavat seurustelunsa, päättävät sen tai päättävätkin yhtäkkiä mennä kihloihin. Minulla on noin 320 facebook ystävää ja PÄIVITTÄIN luen uuden parisuhde päivityksen. Miksi kaikkien muiden elämässä tapahtuu paljon, muttei minun? Paljon asioita tapahtuu pääni sisällä, mutta harmikseni tulen aina tulokseen, että vain siellä. Kaikki elämässäni vain seisoo paikallaan tällä hetkellä ja INHOAN sitä. En kestä tätä keskinkertaista, yksinkertaista, normaalia arkea. Tulen hulluksi ja haluan pois.

Ostin muutamapäivä sitten Phil Schwarzmannin kirjan ‘How to marry a Finnish girl’. Kirja on täynnä raakoja, ja ihan osuvia, faktoja suomesta ja suomalaisista. Oikestaan ne ovat niin totta, että alan tosissani inhota kotimaatani. Hyvin nationalistisena ihmisenä se riitelee itseni kanssa suuresti. Pakko mielle päästä pois Suomesta kasvaa. Keskinkertainen elämä ja uusi työ vain masentavat. Kuin minun pitäisi jäädä tänne.  Olen etsinyt itselleni valmiiksi halvat ja hyvät hostellit Belgiasta (Bryssel, Gent ja Antwerpen), Lontoosta, Prahasta ja Dublinista. Myös Brisbanen hostellit on katsottu läpi ja kaipuu auronkoon ja lämpöön on aivan liian suuri.

Minut on ilmeisesti ehdotettu (ja kuulemman jo valittu) pitämään uusien ylioppilaiden puhe. Kuka minut siihen ilmoitti? Olen tällä hetkellä siinä mielentilassa ollut jo muutaman kuukauden, etten halua kenenkään huomaavan minua. Puheen pitäminen koko koululle ja valmistuneiden perheille ja ystäville ei kuulunut suunnitelmaan vähä-äänisestä valmistujais päivästä. Haluaisin unohtaa koko valmistumisen. Olen pettynyt itseeni ja häpeän arvosanojani. “Miksi se huonoin ylioppilas pitää puheen tänä vuonna?”

Päätin kuukausi sitten alkaa kerätä rahaa, jotta pääsen täältä pohjoisesta pois joku kaunis päivä. Tilini näyttä edelleen alle kahta euroa ja lompakon keveys ei tarkoita seteileitä. Paras ystäväni on taas ulkomailla, joka aina masentaa minua suuresti. Osittain siksi että minulla on häntä ikävä ja osittain siksi, että olen kateellinen. Mikseivät minun vanhempani ole rikkaita? Yksinäisyys. Se tunne on tullut liiankin tutuksi viime aikoina. Kaipaan seuraa, lämpöä ja rakkautta. Mutta kukaan ei kelpaa. Ja jos kerrankin kelpaa, minä en kelpaa hänelle ja muutenkin se olisi aivan liian monimutkaista. Kyllä, te muutamat ehkä tiedättekin kenestä puhun. Katosin aiheestani jo kahden lauseen jälkeen, joten eikähön tämä tule lopettaa tähän.

PS. “Köpenhamina jos kuulet, kerro minulle pitäisikö minun tulla käymään!“